RAKENNUS UNELMANA: VILLA SAN MICHELE- 06.2014
Reportaasi julkaistu Arkkitehtiuutisissa
”Sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis”- Axel Munthe 1929.
Kesämökki on yleensä pohjoismaalaisille tärkeä henkireikä: sinne suoritettavaa kesäistä pakenemista usein perustellaan tarpeella päästä pois kaupungin rauhattomuudesta, osaksi luontoa. Meitä kenties houkuttelee sinne myös mahdollisuus hihat rullalla päästä altistamaan itsemme fyysiselle työlle, kun emme siitä toimistotyön vuoksi pääse arjessa nauttimaan.
Etenkin arkkitehdeille oman mökin rakentaminen ja suunnittelu on antanut mahdollisuuksia joko vapaamuotoisiin kokeiluihin tai kansallisen rakennusperinteen vaalimiseen. Usein hyvinkin pienimuotoinen rakennelma ladataan henkilökohtaisilla unelmilla ja ihanteilla, aivan kuten 1800-luvun lopulla menestyneenä lääkärinä Pariisissa ja Roomassa toimineen Axel Munthen huvila meren rannalla, kuten hänen talon syntyhistoriaa luotaavan muistelmateoksensa suomenkielinen nimi kuuluu. Kyseessä on Napolin lahdessa sijaitsevalle kauneudestaan tunnetulle Caprin saarelle rakennettu valkoiseksi kalkittu huvila puutarhoineen, jonne rakentajansa toivoi ”valoa ja ilmaa kaikkialle”.
Foinikialaisen rakentamien korkeiden rappusten huipulla Anacaprin kylän kupeesta Munthe osti raunioituneen San Michellen-kappelin ja lähti sen ympärille rakentamaan toiveidensa huvilaa. Työ tapahtui Munthen kertoman mukaan hänen hiilenpalalla valkoiseen puutarhamuurin tekemänsä ”kuin lapsen tekemän” luonnoksen avulla. Toisin kuin lääkärin työssä olisi mahdollista, halusi Munthe rakennusprojektinsa olevan erehdyksen ja oppimisen vuorottelua. Menetelmä tosin ei ollut kaikkien mieleen: apumiehinä toimineiden kyläläisten esittäessään vastalausetta huvilaa kolmatta kertaa purettaessa ja uudelleen rakennettaessa toteaa Munthe kirjassaan seuraavasti: ”…ainoa oikea tapa rakentaa taloa on se, että hajottaa kaikki kerran toisensa jälkeen, kunnes silmä sanoo, ettei ole mitään vikaa. Silmä tietää arkkitehtuurista paljon enemmän kuin kirjat. Silmä on erehtymätön, jos vain luottaa omaan silmäänsä eikä toisten silmään.” Kun toisen silmän apua joskus kuitenkin tarvittiin, sai Munthe apua italialaiselta taiteilijalta Aristide Sartoriolta.
Rakennukseen tullaan sisään melkein suoraan, sosiaalisen elämän keskuksen, keittiön kautta. Siitä päästään pienelle atriumpihalle, jonka seiniin on muurattu paikalta ja lähistöltä löytyneitä patsaiden, kylttien ja rakennuselementtien palasia. Toisen kerroksen asuintilat ovat myös täynnä antiikkisia esineitä, jotka muodostavat yhdessä rakennuksen kanssa tunteen ajattomasta eurooppalaisesta kulttuuriperimästä.
Itse tilat ja huonejärjestys ovat askeettisen selkeät, mutta lattioissa on kuitenkin nähtävissä paikalliselle rakentamiselle ominainen rikas luonnonkiven ja mosaiikin käyttö.
Huvilan sielu, keuhkot ja sydän on puutarhan ja alla levittyvän meren väliin sijoittuva sypressien verhoama terassi, jota reunustavien 37 pilarin päälle on rakennettu pergola Muthen kotitilalta Ruotsista tuoduista laudoista. Pergolakäytävän päästä löytyy musiikkisaliksi muutettu vanha kappeli, jossa Munthe usein esiintyi vakiovieraansa Ruotsin kuningatar Victorian kanssa. Kappelin vieressä ja aivan foiniikkialaisten rappusten yläpuolella, makaa valppaana merta vartioiva suurikokoinen graniittinen sfinksi. Kappelin alapuolelta vuorostaan paljastui (kahden munkin maallisten jäännösten lisäksi) keisari Augustuksen aikainen hyvin säilynyt huone mosaiikkilattioineen ja seinämaalauksineen.
Munthe oli tunnettu eläintenystävä ja kärsi saarelle pysähtyvien muuttolintujen matkan päättymisestä usein ansojen kautta kulinaristien lautasille Ranskaan. Munthe ostikin viereisen lintujen suosiman Monte Barbarossa-vuoren ylihintaan julistaen sen rauhoitetuksi alueeksi ja lopulta vedottuaan Italian hallitukseen, koko saari rauhoitettiin 1932.
Munthen laajalle levinneet ajatukset osuvat yksiin samaan aikaan vaikuttaneiden modernin arkkitehtuurin pioneerien visioiden kanssa. Suurin saavutus Munthen kohdalla ei liene kuitenkaan unelmien manifestoiminen, vaan niiden toteuttaminen konkreettisesti henkilökohtaisella tasolla. Valitettavasti todellisuudella on kuitenkin ovat vaatimuksensa, jotka saattavat asettua ristiriitaan unelmien maailman kanssa. Munthe vanhenevat silmät eivät kuitenkaan kestäneet vahvaa auringonpaistetta ja hän vetäytyi toisaalta Anacaprin kylästä ostamaansa varjoisempaan taloon. Vuokralaiseksi asettautui 20-luvulla performanssitaiteilijana ja italialaisen kirjailija Gabriele D'Annuncion rakastajattarena tunnettu markiisitar (sekä hänen musta palvelijansa ja lemmikkileopardinsa), joka peitti valkoiseksi kalkitut seinät mustilla sametti verhoilla vastoin Munthen visioita ja toiveita.
Myöhemmin Munthe tarjoutui myymään elämäntyönsä Luftwaffen komentaja Hermann Göringille. Kaupoista ei onneksi tullut mitään ja talo on ollut yleisölle avoin jo 1930-luvulta saakka. Munthe vietti viimeiset vuotensa saarella toisen maailman sodan aikana liittoutuneiden pommittaessa saarta, jättäen sen vasta kuninkaan pyyntöä seuraten. Munthe testamenttasi huvilan Ruotsin valtiolle, tarjoten täten mahdollisuuden ruotsalaisille opiskelijoille ja tutkijoille antaa sielunsa levätä paikassa, jossa hän itse pyrki löytämään rauhan.
PS: Samaa historiallisten artefaktien kautta tapahtuvaa antiikin kulttuuriperimän esille manaamista on aistittavissa esimerkiksi arkkitehti Sir John Soanen kotimuseossa Lontoossa, joka on ehdottomasti vierailun arvoinen kohde kaikille, jotka haluavat kokea minkälaisen ”arkaaisen kohdun” kyseinen luova ihminen on itselleen rakentanut.
Teksti ja kuvat: Tatu Ahlroos 2014 - tatu@tcd.fi
